Kaksi vuotta sitten meillä istuttiin ilta ja yö tiukasti kodinhoitohuoneen lattialla ja ihmeteltiin pentulaatikon asukkaita. Ajatukset ja mietteet vaihtelivat suuresti lyhyessä ajassa: 

- Nytkö se alkaa? No, nythän se ensimmäinen jo syntyi - synnytysapu vasta matkalla. Hyvin pärjättiin Oodin kanssa alkuun keskenään.

- Seuraavien tuntien aikana ihmeteltiin vaan vieläkö niitä tulee lisää! Neljännen jälkeen mietittiin, että kyllä sieltä vielä ainakin yksi on tulossa - kahdeksannen kohdalla jo hiukan kauhuissaan paljonko niitä voi vielä olla... yhdeksän pientä, luisevaa pentua, kuusi poikaa ja kolme tyttöä. Kaikki selvisivät synnytyksestä ja alkoivat syömään avustettuna, Oodi-emon hyvässä hoivassa.

- Kolme ensimmäistä päivää valvoin pentuja niin tiiviisti kuin mahdollista, vaihdoin syöjäporukkaa ja lämmitin lepovuorossa olijoita. Huolehdin Oodista; ruokaa, juomaa ja lämpöä tarpeeksi, että emolla riitti mistä pennuille antaa.  Huoli siitä, että kaikki yhdeksän pientä varmasti kasvavat ja jäävät henkiin, oli läsnä. Ettei kukaan jäänyt toisen varjoon...

- Kolmas päivä ja kaikki pennut kunnossa, viikko ja edelleen kaikki kunnossa ja porukka vahvistui&kasvoi. Kolmas viikko ja pentuporukka hyvissä voimissaan. Jippii, luotto siihen, että näistä koiranaluista saadaan kunnon cockeri pyörykäisä kasvoi koko ajan.

- Ja sitten se rumpa alkoi.... aika kultaa muistoja (ja kuvissakin näkyy vain syötävän söpöjä penneleitä!) mutta kyllä tästä yhdeksiköstä ääntä, elämää, touhua, temmellystä ja tekemistä riitti!! Paljon muistoja ja  mukavia uusia ihmistuttavuuksia.

Paljon onnea 2-vuotiaat Joripekat: Foxi, Topi, Pepe, Taco, Tosca, Leo, Tyyne, Nanna ja Vickan!